Virtsakivet ovat munuaisissa ja virtsateissä esiintyvän saostuman,
kidesakan, aiheuttama sairaus. Virtsateiden tulehdukset ja rakenteelliset
poikkeavuudet saattavat edistää virtsateiden kivien syntyä. Lisäksi kiviä
tavataan tavallista useammin eräiden harvinaisten aineenvaihduntasairauksien
yhteydessä (esim. lisäkilpirauhasen liikatoiminta). Usein syy jää kuitenkin
osoittamatta. Virtsakiviä esiintyy vajaalla 2 prosentilla koirista. Suurin
osa diagnosoidaan 4-6 vuoden iässä, mutta sairastuminen voi tapahtua jo
huomattavasti nuorempana tai vasta vanhoilla päivillä. Sukupuolten välillä
ei eroa virtsakivisairauden esiintyvyydessä juuri ole, vaikkakin eräät
kivityypit ovat yleisempiä nartuilla kuin uroksilla.

Normaali virtsa sisältää useita erilaisia kiteitä. Jotta kiteet voisivat
kasaantua kiviksi, täytyy niitä olla riittävästi. Lisäksi kiteiden tulee
viipyä riittävän kauan virtsateissä ja virtsan ph:n olla suotuisa
kiteytymiselle. Syntymekanismia ei kuitenkaan vielä täysin tunneta. Mitä
enemmän kiteitä virtsassa on ja mitä harvemmin rakko tyhjenee, sen suurempi
on mahdollisuus kivimuodostukseen.

Oireina saattaa olla erilaisia virtsaamishäiriöitä, pidätyskyvyttömyyttä,
verivirtsaisuutta ja kipua. Uroksien kapeammasta ja pidemmdstä
virtsaputkesta johtuen niille syntyy helpommin selviä tukosoireita:
pakonomaista pinnistämistä ja virtsaamiskyvyttömyyttä. Valtaosa kivistä
muodostuu rakossa, mutta suurimmalla osalla uroksista kiviä juuttuu
virtsaputkeen. Nartuilla kivet helpommin tulevat läpi. Munuaisista ja
virtsatiehyeistä löytyy harvoin kiviä. Diagnoosi tehdään röntgenkuvauksen,
katetroinnin ja mahdollisesti ultraäänen avulla. Myös virtsan ph,
bakteeriviljely ja kidetutkimus ovat kivityypin määrityksessä apuna.

Kivet joudutaan poistamaan kirurgisesti rakosta ja uroksilla on usein
tarpeen myös avanteen tekeminen virtsaputkeen. Tällöin pienet kivet
poistuvat jatkossa avanteen kautta. Rakkokivien hajottaminen ultraäänella ei
ole osoittautunut kovin tehokkaaksi keinoksi. Koirien kivet ovat huonosti
hajoavia.

Neljänneksessä tapauksista ongelma uusii ilman estotoimia kivityypistä
riippumatta. Hoidon suunnittelun vuoksi kivien analysointi on tärkeää.
Yleisin kivityyppi on struviittikivi (ammoniummagnesiumfosfaatti). Kaikista
kivistä noin 70 prosenttia on näitä fosfaattikiviä. Erityisen paljon näitä
tavataan kääpiösnautsereilla, welsh corgilla, mäyräkoiralla, villakoiralla,
beaglella ja skotlanninterrierillä. Kääpiösnautserilla ja villakoiralla on
olemassa selvästi perinnöllinen taipumus. Erityisesti kääpiösnautsereilla
todetaan usein struviittikiviä jo 12-15 kuukauden iässä. Näissä tapauksissa
syynä on todennäköisimmin perinnöllinen alttius stafylokokki- ja
proteusbakteerien aiheuttamille virtsatietulehduksille. Nämä bakteerit
tuottavat ureaasi-entsyymiä, joka nostaa virtsan ph:ta ja helpottaa
kiteytymistä. Bakteerit toimivat myös pintana kiteytymiselle.
Struviittikiviä kutsutaan usein tulehduskiviksi. Muiden kivien kohdalla
tulehdus on usein seuraus eikä syy. Lisäksi suurin osa koirien kaupallisista
ruoista sisältää runsaasti mineraaleja ja proteiineja. Tämä johtaa virtsan
kyllästymiseen magnesiumilla ja ammoniumfosfaateilla ja antaa näin
rakennusaineita kiville.

Oksalaattikivet (Ca-oksalaatti) ovat noin 10 prosentin osuudellaan
seuraavaksi yleisimpiä virtsakiviä. Näiden kivien riskiroduiksi mainitaan
myös kääpiösnautseri ja villakoira. Muita rotuja, joilla näitä kiviä
tyypillisimmillään esiintyy, ovat yorkshirenterrieri, lhasa apso, bichon
frise ja shih tzu. Oksalaattikivistä 70 prosenttia ilmenee uroksilla.
Yksilöt ovat tyypillisesti iäkkäämpiä. Taustalla voivat olla yksilölliset
poikkeavuudet aineenvaihdunnassa.

Kolmanneksi yleisimpänä kivityyppinä voidaan mainita (noin 70 prosenttia)
uraattikivet (ammoniumuraatti). Suurin osa näistä tapauksista todetaan
dalmatiankoirilla. Muilla roduilla ruokavalion puniiniemäkset (lihassa,
elimissä) hajoavat maksaentsyymien vaikutuksesta liukoisiksi tuotteiksi, kun
taas dalmatiankoiralla entsyymin toiminnallisen vajavaisuuden vuoksi
syntyykin enemmän huonoliukoista uraattia. Joillakin englanninbulldogeilla
on havaittu samanlaista aineenvaihdunnallista vajavaisuutta. Muilla koirilla
uraattikivien löytyminen liittyy vaikeaan maksavikaan. Maksavikainen koira
erittääkin virtsaansa runsaasti ammoniumuraattia. Riskirotuina mainitaan
edelleen kääpiösnautseri, yorkshirenterrieri, mutta myös kiinanpalatsikoira.
Näillä roduilla tavataan yleisimmin synnynnäistä maksaverenkierron
kehityshäiriötä (portosysteeminen shuntti).

Harvinaisimmista kivistä voidaan mainita kystiini- ja silikaattikivet.
Kystiinikivet ovat yleisimpiä 3-5-vuotiailla uroksilla ja tyyppirotuja ovat
mäyräkoirat, irlanninterrieri, englanninbulldoggi ja chihuahua. Kystiinia
erittyy suurempina määrinä virtsaan perinnöllisissä munuaissairauksissa.
Silikaattikiviä esiintyy lähes yksinomaan saksanpaimenkoirilla ja silikaatin
lähteena ovat kasvikset (runsaasti maississa ja soijapavuissa). Lisäksi
erilaisia sekakiviä.

Virtsakivien analysoinnin jälkeen pyritään estämään kivien uusiminen.
Kivityypin mukaan eläinlääkäri suunnittelee estoruokavalion. On olemassa eri
kiville suunniteltuja kaupallisia ruokia, joissa kivien rakennusaineita
(proteiineja ja mineraaleja) on rajoitetusti ja jotka hapattavat
alkalisoivat virtsaa tarpeen mukaan. Näin luodaan kiville mahdollisimman
epäsuotuisat kehitysolosuhteet. Tärkeää on hoitaa myös infektiot ja
mahdolliset taustalla olevat sairaudet. Joidenkin kivien kohdalla käytetään
myös aineenvaihduntaan vaikuttavia lääkkeita. Tärkeä estävä vaikutus on myös
veden juonnin lisäämisellä. Jos veden lisäys ruokaan ja veden runsas
tarjoaminen ei riitä, voidaan ruokaan lisätä suolaa janotuttamaan. Joskus
turvaudutaan myös nesteenpoistolääkkeisiin.

Vrtsakivitauti on koiralle ikävä ja usein tuskallinen sairaus. Lisäksi se
vaatii omistajalta huolellista ja koko lemmikin elämän kestävää jatkohoitoa.

ELL Taru Kangasniemi
Eläinlääkäriasema Hau Mau

(Lähteet: E.A.Chandler, D.J. Thompson, J.B. Sutton, C.J. Price: Canine
Medicine and Therapeutics, Ed. 3, 1991/ S.A. Kruth, M.S. Carvey: Small
Animals Medicine 1991/ R.V. Morgan, W.B. Saunders: Handbook of Small Animal
Practise, Ed. 3,1997)

(Lainaus: Cavalier 1/99)